Kesällä minuun iski yllättäen himo neuloa jotain. Kuitenkaan en halunnut valmistaa mitään, mille täytyisi vielä tehdä parikin, eikä kaulahuivin kutominen innostanut. Onnekseni muistin lapsena näkemäni eriskummallisen käsineen, kahden hengen lapasen, eli hellusparivanttuun. Se ei paria kaipaa, mutta oman parin kanssa kelpaisi kävellä käsikkäin vantus kädessä syksyn viiletessä.



Ilman sen kummempaa ohjetta aloin neuloa ranneosan joustinneuletta, kaksi oikein, kaksi nurin, teinpä pienen raidankin. Kudottuani toisen ranteen panin molemmat samoille puikoille ja neuloin sileää neuletta vuorotellen mustalla ja punaisella langalla. Pilkut syntyivät helposti, kun puikoilla oli pariton määrä silmukoita.

Jälkeenpäin oivalsin, että tässä vaiheessa olisi kannattanut leventää neuletta, sillä vantus olikin valmiina turhan ahdas kahdelle kädelle. Syy saattaa kyllä olla vain kirjoneuleen kiristymisessäkin, mutta jos joskus yritän tällaista uudestaan, taidan lisätä silmukoita aina kolmen tahi neljän välein.

Kun lapasen koko näytti sopivalta, aloin kaventaa kärkeä yksinkertaisesti neulomalla kaksi silmukkaa yhteen joka puikon lopussa. Kavennuskohtiin arvaamattani syntyneet raidat olivat mukava lisäyksityiskohta lämpöiseen ja pehmoiseen, joskin pienuutensa takia melkeinpä käyttökelvottomaan hellusparivanttuuseen.

 

Olipa kerran videopeli nimeltä Skyrim, jossa saattoi seikkailla sydämensä kyllyydestä, oppia lohikäärmekieltä ja taistella vaikka mitä kauheuksia vastaan. Tuossa pelissä asusti myös sweetroll (en keksi miten sen saisi käännettyä suomeksi, olkoon tästedes pulla), vaatimaton pikku leivonnainen. Pulla ei ollut mitenkään arvokas tai harvinainen leivonnainen, mutta pelintekijöiden kujeilun ja pelaajien mielikuvituksen ansiosta se nousi pian maailmanmaineeseen yhdeksi internetin vakiovitseistä. Youtubesta löytyy esimerkiksi video, jossa 5000 tällaista pullaa viskataan alas pelimaailman vuorenrinnettä, ja eräskin pelaaja teki peliin hahmon, joka keskittyy pääasiassa pullien varastamiseen ja hamstraamiseen.

Kun tavallisella leivonnaisella on tällainen maine, niin pakkohan sellaisia on ainakin yrittää tehdä itse. Nettivitsin reseptiä on tietenkin etsittävä netistä, ja ohje opetusvideoineen löytyi ennen kuin ehdin sanoa FUS RO DAH (eräs toinen pelivitsi, www.youtube.com/watch.) Tein leivonnaiset aluksi muffinivuokiin, mutta ne olivat pienemmän oloisia kuin pelin alkuperäinen versio, joten tein toisella kerralla suuremman satsin ja kippasin sen kakkuvuokaan. Päälle pistin sokerikuorrutetta. Tulos muistutti jossain määrin pelissä ollutta leivosta. (Ei siis pullaa, mutta sitä sanaa käyttämällä sain alkusoinnun otsikkoon)

Tämä epämääräisemmän muotoinen on pelissä esiintynyt mallikappale. Omani ei näytä aivan samalta, mutta onpahan ainakin söpömmän näköinen eikä tuollainen lätistynyt kökkäre.

Ohje:

Vaahdota 250g voita ja 2dl ruokosokeria.

Lisää 2 munaa yksitellen ja sekoita tasaiseksi.

Lisää ½ dl maitoa, ½dl vaahterasiirappia ja 2 tl tai maun mukaan kanelia.

Lisää 5 dl vehnäjauhoa. Älä sekoita liikaa, tai leivonnaisista tulee sitkeitä.

Pane taikina muffinivuokiin tai kakkuvuokaan. Paista muffineita 200-asteisessa uunissa 20-30 min, kakun paistamiseen menee jonkin verran alemmassa lämpötilassa yli tunti.

Kun leivokset ovat uunissa, on hyvin aikaa valmistaa kuorrute:

Sekoita 5 dl tomusokeria, 150 g tuorejuustoa ja 2 rkl maitoa tasaiseksi massaksi.

Kaada kuorrutetta lämpimien muffinien tai kakun päälle. Muffineista saat "pelimäisemmän" oloisia, kun irrotat ne vuoista, käännät ylösalaisin, leikkaat keskelle reiän ja kuorrutat vasta sitten.

Alkuperäinen ohje ja video: www.youtube.com/watch

 

Kevät saapui pitkän odotuksen jälkeen pohjoiseenkin Suomeen tuoden mukanaan jo melkein unohtuneet vihreän sävyt ja vehreät tuoksut. Toivo Rautavaaran legendaarinen kirja Mihin kasvimme kelpaavat oppaanani lähdin metsästämään kevään kasviriistaa. Ensimmäiseksi saaliikseni sain koivunlehtiä, jotka tosin olivat vielä kovin pieniä. Toisena saksieni uhriksi joutui nokkospöheikkö, ja viimeiseksi napsin mukaan vielä vähän siankärsämöä ja vadelmanlehtiä. Kotona huuhtelin keräämistäni kasveista pölyt pois siivilässä ja levitin saaliin kuivumaan sanomalehtien päälle. Siinä ne saivat olla pari päivää, kunnes olivat niin kuivia, että sain ne murennettua käsin säilytyspurkkeihin.Anteeksi huono kuva. Etualalla koivunlehtiä, taempana nokkosia.

Kirjan ohjeiden mukaan vadelmanlehdet tuli käsitellä eri tavalla kuin muut, nimittäin hiostamalla. Lehtien annetaan ensin vähän nahistua, sitten hierotaan käsissä pehmeämmiksi, kääritään lehdet rullalle ja sullotaan purkkiin, joka puolestaan jätetään lämpimään paikkaan kahden vuorokauden ajaksi. Lämmin tarkoittaa tässä n. 40 astetta, eikä meillä tietenkään ollut niin lämmintä missään kohtaa taloa. Laitoin siis lämmintä vettä termospulloon, jolloin vesi lämmitti myös pullossa olevan ilman. Vadelmanlehdet käärin muutaman kerran tuorekelmuun ja sujautin käärön pakastuspussiin, jonka ripustin narulla roikkumaan veden yläpuolelle. Suljin pullon ja vaihdoin varmuuden vuoksi vedet muutamaan kertaan ennen kuin kaksi vuorokautta tuli täyteen. Järjestely onnistui, ja vadelmanlehdet maustuivat aromikkaiksi. Harmi kyllä myös termokseni maustui aromikkaaksi, sillä pussit ja kelmut eivät ilmeisesti olleet täysin hajunpitäviä.

Koivunlehdistä ja vadelmanlehdistä olen jo ehtinyt keittää teetä. Koivutee tuoksuu selkeästi koivulta ja tuo siksi mieleen saunavihdan. Maku on miellyttävä, joskin kielellä tuntuu jonkinlainen käpristävä tunne, tavallaan kuin viinirypäleen kuorta purressa, mutta ei kovin voimakkaana. Jälkeenpäin suuhun jää yllättävä viileä tuntu. Hiostetuista vadelmanlehdistä tehty tee oli mielestäni parempaa. Sen maku muistutti vähän vihreää teetä, ja jollain tapaa oolong-teetä. Vadelmateestä pidän kyllä paljon enemmän kuin oolongista, joka oli minusta suorastaan pahaa. Koivusta, vadelmasta, tai yleensäkin jostain muusta kuin teenlehdistä tehtyä teetä ei kannata hauduttaa paria minuuttia enempää, ettei siitä tule liian voimakasta, maku kun on tottumattomalle aika outo.

Olin juuri innostunut yksityiskohtaisten kakunkoristeiden tekemisestä, kun silmiini sattui kansalaisopiston juhlakakunkoristelukurssi. Sinne siis ilmoittauduin vikkelästi, ja viikonlopun aherruksen jälkeen sain ylpeänä esitellä ja maistattaa luomustani tutuille. Hauskaa tätä oli väsätä, ja yllättävän helppoakin. Ensi kertaa eläessäni tein kerroskakun ja samoin ensi kertaa käytin päällysteenä muuta kuin kermavaahtoa, eikä tuloksena suinkaan ollut tuhoa ja hävitystä.



Kuviot on muovattu muotein ja leikaten vaahtokarkkimassasta, jota oli yksinkertaista tehdä itse ja josta on kaulittu myös vaaleanpunainen päällys. Koristehelmet kiinnitin kuvioihin elintarvikeliimalla, jonka olemassaolosta juuri kurssilla kuulin. Kakun kuoreen koristukset kiinnittyivät kiltisti valkosuklaalla. Pohja on valmistettu sienikakun ohjeella, täytteenä on vadelmahilloa sekä ohjeen vastaisesti liian paksuksi sekoitettua jauhevaniljakastiketta.

Kakkua leikattaessa huomasin sen olevan kohtuullisen riittoisa, pelkästään yläosastakin kun riitti syötävää yhdeksälle. Syy saattaa olla päällyksen makeudessa, joka monilla estänee liian ahnehtimisen.

Seuraava värkkäys saapuu blogiin, kun muut velvoitteet antavat myöten.